Viime viikon kirjoituksen jälkeen päätin viikonloppuna hieman tutustua aiheeseen lisää. Luin artikkeleita Talvisodan pikkujättiläisestä (1999) ja vuodet 1938 ja 1939 Osmo Apusen ja Corinna Wolffin tuoreesta kirjasta Pettureita ja patriootteja (2009).

Nämä lähteet vahvistavat kuvaa, että jopa jälkikäteen NL:n tavoitteet Suomen suhteen ovat enemmän kuin epäselvät. Osittain kyse on lähteiden puutteesta: kaikkea ei todellakaan dokumentoitu. Joka tapauksessa oikeistolaisen historioitsijan Ohto Mannisenkin on tunnustettava, että näyttöä Suomen bolsevisoinnin tavoittelusta ei ole. Sekin on selvää, että NL tavoitteli Leningradin suojaamista ja sotilaallistakontrollia Suomenlahdella Saksan uhkan vuoksi.

Suomen Cajanderin hallituksen ulkopoliittis-strategisesta toiminnasta muodostuva kuva ei ole kovin kaunis. Missään tapauksessa sodan käyminen ei ollut selkeä päätös. Pikemmin Suomi ajautui talvisotaan hallituksen linjan edesauttamana. Tämän takana oli toiveajattelu.

Cajanderin hallitus ja erityisesti ulkoministeri Eljas Erkko tekivät nimittäin kaksi virhearviointia. Myös syksyn 1939 näkökulmasta seuraavat oletukset olivat liian toiveikkaita:

1. NL ei missään tapauksessa tule hyökkäämään Suomeen, Stalin ja Molotov bluffaavat

2. Suomi voi nojata Ruotsin ja Britannian tukeen.

Oletukset liittyivät tietenkin toisiinsa. Koska Suomella on vahva tuki selän takana, Stalin ei uskalla aloittaa sotatoimia Suomea vastaan. Usko Ruotsin tukeen perustui kuitenkin vain ulkoministerin ja muutamien kenraalien antamaan viestiin. Pääministeri ja kuningas eivät missään vaiheessa antaneet signaalia siitä, että Ruotsi auttaisi Suomea NL:n mahdollisen hyökkäyksen sattuessa.

Oudolta tuntuu myös luottamus Britannian apuun. Hehän olivat luvanneet auttaa Puolaa, mutta jo syyskuussa 1939 oli täysin selvää, että näin ei tule tapahtumaan. Taustalla oli toki Britannian laivaston vetäytyminen Itämereltä neljä vuotta aiemmin. Puolan auttaminen olisi ollut käytännössä varsin vaikeaa.  Sen sijaan Suomeen joukkoja ja tarvikkeita olisi pystytty kuljettamaan Norjan ja Ruotsin kautta. Tämä olikin lähellä tapahtua myöhemmin, mutta sitä ei syksyllä 1939 vielä tiedetty. Ruotsi oli myös varsin haluton sotkeutumaan suurvaltapeliin antamalla alueensa kauttakulkumaaksi.

Tilanne syksyllä 1939 oli siis se, että Suomi oli käytännössä yksin. Saksalta apua ei voinut herua Molotovin-Ribbentropin sopimuksen vuoksi (Göring tosin viestitti jo 1939, että myöhemmin apua tulisi). Suomi ja Viro olivat olleet puolustusyhteistyössä. Mailla oli yhteinen meripuolustusjärjestelmä, jolla Suomenlahti pystyttäisiin sulkemaan Porkkalan ja Tallinnan linjalta. Syksyllä 1939 vastarannalla eivät kuitenkaan olleet enää sini-mustat ja punaiset joukot. Viro suostui neuvostotukikohtiin lokakuussa (Stalinin halu saada tukikohta Hankoon liittyi juuri haluun saada suomalaisten ja virolaisten sulkujärjestelmä NL:n käyttöön).

Suomen hallitus ei kuitenkaan näytä tätä yksinäisyyttä täysin tajunneen vaan oli liian luottavainen. Seurauksena oli täysin tinkimätön neuvottelulinja, vaikka pääneuvottelijat Paasikivi ja Tanner sekä Mannerheim olivat eri mieltä (muistelmissaan Paasikivi arvioi linjan olleen väärän). Linjan seurauksena NL hyökkäsi Suomeen.

Tinkimättömälle neuvottelinjalle oli toki juridiset perusteet: itsenäisellä maalla ei ole mitään velvollisuutta luovuttaa tai edes vuokrata alueita toiselle valtiolle eikä toisella valtiolla ole oikeutta niitä vaatia. NL:n hyökkäys Suomeen olisi siis yksiselitteisesti väärin. Lisäksi se rikkoi kolmea Suomen ja NL:n välistä sopimusta.

Todettakoon heti aluksi kaksi seikkaa, jotta vältyn yksinkertaisilta vastaväitteiltä.

On itsestään selvää, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen 70 vuotta sitten oli moraalillisesti ja laillisesti yksiselittisesti väärin.

Jos sodassa koskaan on sankareita eikä vain uhreja, talvisodassa suomalaiset sotilaat ja kotirintama sellaisia epäilemättä olivat. Tarkoitus ei siis ole rienata heidän uhrauksiaan.

Ja sitten asiaan.

Suomessa yleinen käsitys tuntuu olevan, että talvisodassa (ja kesän 1944 “torjuntavoitossa”) Suomi vältti Baltian maiden kohtalon urhoollisella taistelullaan. Puhutaan “talvisodan ihmeestä”. Tämä yleinen käsitys on ollut oleellinen rakennuspalikka kansallisessa identiteetissä ja vahvassa yhtenäiskulttuurissa kylmän sodan ajan. Sen taustaoletuksena on, että Neuvostoliiton Suomen valloitus olisi ollut vääjämätöntä ilman vastarintaa: Stalinin tarkoituksena oli Suomen sovjetisointi Baltian maiden (ja myöhemmin Itä-Euroopan) ohella. Tässä historiallisessa kuvassa puolustautuminen ei ollut ainoastaan oikein vaan myös aivan välttämätöntä. Suomen johdon taipumattomuus syksyn 1939 neuvotteluissa oli siis oikea ratkaisu. Jos alueluovutuksiin ja Hangon vuokraamiseen olisi suostuttu, olisi se vain avannut takaportin maamme valloittamiseen. Davidmaisen taistelunsa ansiosta Suomi pelastautui länteen (Kekkosen autoritaarista hallintoa oikeutetaan samaan tapaan).

Vihdoinkin olisi aika, 70:n vuoden jälkeen, käydä avointa ja kriittistä yleistä keskustelua tämän käsityksen paikkaansapitävyydestä tai edes vaihtoehdoista. Kuten aina syksyn 1939 tilanteessa oli liikkumavaraa eli useita vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Historia on myös yleisesti ottaen avoin useille tulkinnoille.

Akateemista keskustelua talvisodasta on tietenkin käyty. Esimerkiksi Heikki Ylikankaan vuoden 1986 kirjassa Käännekohdat Suomen historiassa hän esittää vaihtoehtoisen tulkinnan. Tiivistäen voidaan sanoa, että Ylikankaan mukaan Suomen johdon toiminta ennen talvisotaa ei ollut poliittis-strategisesti viisasta. Cajanderin hallituksen ja erityisesti ulkoministeri Eljas Erkon virheellinen oletus oli, että Neuvostoliitto ei missään tapauksessa aloittaisi sotaa. Oletus johti tinkimättömään neuvottelulinjaan, mikä edesauttoi sodan syttymistä. Kuten historia osoitti, oletus oli väärä, muttei aivan päin seiniä. Ylikankaan mukaan ei ole lainkaan selvää, että Stalin halusi sotaa.

Mielestäni myös käsitystä Suomen ja Baltian maiden aseman samuudesta tai edes samanlaisuudesta olisi syytä tarkastella kriittisesti. Pienikin vilkaisu 30-luvun karttaan kertoo, että maamme geopoliittinen asema poikkesi merkittävästi Viron, Latvian ja Liettuan tilanteesta. Baltian maat sijaitsivat Saksan ja Neuvostoliiton välissä, Suomi Euroopan perukoilla. Käsittääkseni Molotov-Ribbentrop-sopimuksen taustalla oli molempien osapuolinen vankka usko, että sotilaallinen välien selvittely on ennemmin tai myöhemmin edessä. Baltian maat olivat siis tulevaa taistelukenttää ja sikäli niiden valtaus oli Stalinin näkökulmasta hyödyllinen siirto. Vaikka sopimuksessa myös Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, vuonna 1939 ei ollut lainkaan selvää, että Saksa hyökkäisi Neuvostoliiton kimppuun myös tätä kautta. Stalin saattoi hyvin ajatella, että Suomenlahden kontrollointi Suomea valtaamatta riittäisi estämään sen. Kontrolliin olisi tarvittu “vain” Balttia, pala Karjan kannasta ja muutamien saarten vuokraaminen maaltamme (NL:n viimeisin tarjous Suomelle). Lappia ja Etelä-Suomea lukuunottamatta Suomen alue oli siis sivussa Euroopan suurvaltapelistä. Geopoliittinen painopiste oli selvästi Keski-Euroopassa.

On varsin mahdollista (muttei suinkaan varmaa), että välttämällä talvisodan Suomi olisi välttänyt koko toisen maailmasodan. Ruotsin tie olisi ollut meidänkin tiemme. Tämän vaihtoehtoisen historian pohtiminen voisi olla mielestäni vapauttavaa. Vuodesta 1939 on nimittäin tullut suomalaiselle kulttuurille ja ilmapiirille suoranainen kiviriippa. Hyvä esimerkki 70:n vuoden takaisessa elämisestä on NATO-keskustelu, jossa molemmat osapuolet vaikuttavat makaavan edelleen Summan poteroissa.

Keskustelussa on kuitenkin hyvä muistaa, ettei sorruta perusvirheisiin. Suomen johdon toimintaa syksyllä 1939 pitää arvioida siitä näkökulmasta, mitä he tiesivät – ei siitä mitä me tiedämme.

Suomi on mukana noin sadan sotilaan voimin NATO-johtoisessa Afganistanin operaatiossa. Viime viikkoina operaation ympärillä on pyörinyt kohu, kuka tiesi ja mitä lisäjoukon palvelusajasta.

Tässä keskustelussa ei kuitenkaan ole kohteena ollut todellinen kysymys, pitäisikö Suomen olla lainkaan mukana Afganistanin operaatiossa.

Esitän seuraavassa yksinkertaisen argumentin, miksi Suomen ei pitäisi pitää joukkoja lainkaan Afganistanissa tällä hetkellä.

Peruste 1:

Afganistassa riehuu sisällissota NATOn tukeman hallituksen ja kapinallisten välillä. Kapinalliset koostuvat talebanista ja al qaidasta.

Peruste 2:

Suomen ei pitäisi olla mukana sotilaallisesti toisen maan sisällissodassa.

Päätelmä 1:

Suomen ei pitäisi olla mukana Afganistanin sotaoperaatiossa.

Peruste 3:

Suomi on mukana Afganistanin sotaoperaatiossa.

Päätelmä 2:

Suomen pitäisi vetää joukot Afganistanista.

Vaikka puolustusministeri Jyri Häkämies on yrittänyt venkoilla ensimmäisen perusteen suhteen, mielestäni argumentti voidaan kiistää ainoastaan kieltämällä toisen peruste. Voidaan kenties väittää, että se ei ole täysin yleispätevä vaan perusteltuja poikkeuksia löytyy. Mutta silloin pitäisi osoittaa, että Afganistanin tilanne muodostaa juuri tällaisen poikkeuksen. Odotan, että joku todellakin osoittaisi tämän. Toistaiseksi en ole nähnyt yhtään kunnollista perustetta sille, että Suomen on oikeutettua eli sallittua olla sotilaallisesti mukana Afganistanin sisällissodassa.

Siihen asti katson, että argumenttini on pätevä. Suomen poliitikoilla on velvollisuus määrätä vetäytyminen Afganistanista.

Siviilioperaatiota tämä ei sulje pois.

Suomessa on käynnistynyt keskustelu verouudistuksesta. On syytäkin. Ensinnäkin alivaltiosihteeri Martti Hetemäen verotyöryhmä piti eilen ensimmäisen tiedostustilaisuutensa. Toiseksi Suomessa on kuljettu käytännössä kohti tasaveromallia sitten vuoden 1993 verouudistuksen. Tämä johtuu ennen kaikkea pääomien tasaverotuksesta ja yleisestä siirtymästä kohti kulutusverotusta ansioverotuksen sijasta.

Verotus ja verojärjestelmä ovat monimutkaisia asioita. En halua esiintyä asiantuntijana. Eräs huomautus on kuitenkin paikallaan.

Jo nyt keskustelussa on esiintynyt puheenvuoroja, jotka haluavat esittää verojärjestelmän teknillisenä, laskennallisena kysymyksenä. Esimerkiksi viime viikon A-Talkissa Kokoomuksen Ben Zyskowicz toisti toistamiseen sitä, että rikkaiden verottamisen nostaminen ei kerää tarvittavia miljardeja valtion kassaan.

Zyskowicz on varmasti oikeassa. Suomessa on niin vähän rikkaita, että heidän verottamisellaan ei ongelmia ratkaista.

Mutta myös oikeudenmukaisuus on syytä ottaa huomioon. Ei ole missään nimessä oikein, että kymmeniä miljoonia tienaava maksaa suhteellisesti vähemmän veroja kuin ylemmät keskituloiset. Rikkaiden tulot ovat pääomatuloja ja niiden verotus on 28%. Ansiotuloja nauttivat maksaa siis suhteellisesti enemmän tienatessaan 3300 euroa kuussa tai enemmän, jos hänellä ei ole verovähennyksiä. Rikkaat kantavat siis vähemmän yhteiskunnalista vastuuta kuin hyvin tienaavat ansiotuloiset, mikä ei ole oikeudenmukaista. Heillä siihen olisi vielä enemmän varaa.

Tilanne vain pahenee, kun vertaillaan rikkaita ja pienituloisia. Tasainen pääomaverotus ja talouden nousukausi viimeisenä kymmenenä vuotena ovat aiheuttaneet tuloerojen kasvun Suomessa. Tämä ei ole yhteiskunnallisesti hyvä asia. Se aiheuttaa kehitystä kohti luokkayhteiskuntaa. Suomenkin historiasta tiedämme, että luokkayhteiskunta johtaa enemmin tai myöhemmin vakaviin vastakkainasetteluihin. Suomen tie ei saa olla vastakkainasettelun tie, koska olemme niin pieni maa. Pienen maan hyvinvoinnin välttämätön ehto on yhtenäisyys. Viime aikoina tämä on valitettavasti unohdettu. Me emme ole enää samassa veneessä.

Eurovaalit on nyt sitten käyty ja erityisesti Suomessa vasemmisto koki todellisen tyrmäysiskun. Demarit jäivät kahteen paikkaan, vasemmistoliitto menetti ainoansa ja ennen kaikkea prosenttiosuudet puolueilla olivat suorastaan hälyttäviä.

Samaan aikaan oikeistopopulismilla menee Suomessa yhä kovempaa, vaikka se johtuukin pääasiassa yksittäisen henkilön eli Timo Soinin suosiosta. Periaatteessa myönteistä oli Vihreiden voitto, vaikka puolueen sisäpolitiikka onkin liian oikeistolaista. Vaikuttaa siis siltä, että vasemmiston kannattajat ovat joko livenneet persuiksi, vihreiksi tai jääneet kotiin.

Voin myös ruoskia itseäni, koska äänistin Vihreitä. Tein sen henkilön, en puolueen vuoksi, mutta ilmeisesti se oli virhe. En millään uskonut, että vasemmisto voisi kontata näin pahasti. Odotin murskatappiota Keskustalle.

Oikean vastauksen antaminen punaisuuden alamäkeen on vaikeata ja se vaatisi tarkkaa tutkimusta. Muutaman huomion voi kuitenkin tehdä.

Työväenliikkeen juuret ovat tietenkin tehdastyöläisväestössä. Tunnetusti heidän määränsä on vähentynyt Suomessa koko ajan. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat entistä paremmin koulutettuja ja työskentelevät palvelualoilla, julkisella sektorilla ja kaiken näköisen tietotekniikkaan liittyvän parissa. Perinteinen termi heille on valkokaulustyöläiset. Harvat heistä pääsevät hirveästi rikastumaan työllään, vaikka keskiluokkaan kuuluvatkin.

Uskon, että enemmistö valkokaulustyöläisistä jakaa monia vasemmiston perinteisiä arvoja tasa-arvosta hyvinvointiyhteiskuntaan. Tiettyjä merkkejä oikeistopopulismin suosiosta toki on kuten Halla-Ajon ja Sampon Terhon seuraajat. Silti ongelmana on nähdäkseni, että valkokaulustyöläiset eivät koe vasemmistoa enää uskottavana. Sen julkikuva on ensinnäkin heikko. Demarit hukkasivat itsensä Lipposen kaudella liian oikealle ja Vasemmistoliiton imago on liian vanhoillinen ja/tai radikaali. Mutta todellinen ongelma on nähdäkseni syvempi: vasemmistolta puuttuu teoria.

Perinteinen työväenliikkeen vahvuus oli, että sillä oli uskottava taustateoria, jonka avulla poliittista kamppailua käytiin. Mutta se teoria perustui teolliseen yhteiskuntaan ja ei päde suoraan nykypäivän Suomessa. Nyt tarvittaisiinkin vähintään hyviä teoreettisia näkemyksiä siitä, kuinka vasemmiston arvot voidaan edelleen toteuttaa jälkiteollisessa yhteiskunnassa lipsahtamatta oikeiston syliin. Maailmalla radikaalivasemmistolaisissa piireissä teoriaa on kyllä kehitetty (esim. Slavoj Zizek, Michael Hardt ja Antonio Negri), mutta niitä vasemmistopuolueet eivät ole uskaltaneet hyödyntää. Oleellisinta kuitenkin olisi, että teoriasta voitaisiin johtaa uskottavia, konkreettisiä keinoja vasemmistolaisen yhteiskuntajärjestelmän totettutamiseksi.

Siskon tyttäreni ovat neli- ja kaksivuotiaita pieniä neitejä, jotka ovat elämää täynnä. Välillä tuntuu, että riemulla ei ole rajoja. Varsinkin vanhempi ei ole juuri koskaan hiljaa ja puhe soljuu selvällä (?) suomen kielellä. Nämä tampereen murretta solkkaavat ihmisen alut poikkeavat kuitenkin suurimmasta osasta suomalaisista helposti havaittavalla tavalla: heidän ihonsa väri on tumma.

Lapsien kehityksessä on monta asiaa, jotka huolestuttavat vanhempia ja muita läheisiä. Tässä tapauksessa enolla on kuitenkin erityinen huoli: on aivan varma, että jossain vaiheessa tytöt alkavat kohtaamaan rasismia. Heitä tullaan haukkumaan vain sen vuoksi, että heidän ihonsa sattuu olemaan toinen kuin enemmistön. Itseasiassa vanhempi on kerran jo saanut kuulla eräältä isoisältä olevansa jokin muu kuin ihminen.

On tosiasia, että meille suomalaisille erilaisuuden sietäminen on edelleen vaikeaa, vaikka viime vuosina asenteet esimerkiksi homoseksuaaleja kohtaan ovat muuttuneet aika lailla. Rasismi sen sijaan elää ja voi edelleen hyvin ja lama sitä tuskin vähentää.

Toinen tosiasia on, että Suomenkin ikäpyramidi on taloudellisesta näkökulmasta kirjaimellisesti päälaelllaan. Suomen suurimmat ikäluokat vanhenevat kovaa vauhtia ja suurin, vuonna 1947 syntynyt generaatio alkaa jäädä eläkkeelle.

Seurauksena tästä on, että sosiaalimenot tulevat aivan lähiaikoina kasvamaan rajusti. Samalla kuitenkin työikäisten määrä pienenee. Ainakaan toistaiseksi ei ole näkyvissä heille niin tuottavaa työtä, että yhtälö voisi toimia. Monilla aloilla voi myös uhata suoranainen pula työntekijöistä.

Maassamme on jostain syntynyt ns. maahanmuuttokeskustelu, jota ovat käyneet lähinnä “maahamuuttokriittiset”. Perussuomalaiset ovat ratsastaneet ilmiöllä tehokkaasti ja vieneet kannatusta Keskustalta ja vasemmistolta. Ilmiö on varsin erikoinen, koska maahanmuuttajia meillä on todella vähän.

Mitä ovat tehneet johtavat poliitikot? Pitkään he ovat lähinnä hyssytelleet ja viime aikoina alkaneet hiljaisesti liittyä persujen tapaan kalastella ilmiöllä ääniä. Esimerkiksi Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen puhuu kyllä sivulauseessa humaanisista arvoista, mutta päälauseessa vaatii keskustelua maahanmuutosta. Taloudellinen ongelma kyllä tunnustetaan. Siitä reuhkataan työntekijöiden oikeuksien heikentämiseksi, muttei lisätyövoiman saamiseksi.

Kylmä johtopäätös on, että suomalaiset poliitikot eivät kanna vastuuta tässä suhteessa – muutamia vasemmistolaisia, vihreitä ja rkp:laisia lukuunottamatta.

Ns. maahanmuuttokeskustelu on täysin väärillä urilla. Se on lähtenyt takapuoli edellä puuhun.

Vetosin aluksi täysin tarkoituksellisesti tunteisiin. Moraali perustuu nimittäin jossain määrin tunteisiin: Adam Smithin puolueettoman tarkkailijan teorian mukaan moraalin mitan muodostaa puolueeton arvio sen ihmisen tunnereaktiosta, joka on käyttäytymisen kohteena. Jokainen voi siis miettiä, onko se kohtelu, jota siskon tyttöni tulevat kokemaan, oikein? Jokainen voi kuvitella puolueettomasta näkökulmasta, onko heidän tunnereaktionsa siihen, syvä mielipaha, oikein? Onko oikein, että heistä tulee tuntumaan todella pahalta, kun heitä pidetään alaarvoisena vain heidän ihonvärinsä vuoksi (ironisesti kukaan ei ajattele näin eläimien kohdalla)? Kääntäen: onko heidän kohdistuva rasistinen käyttäytyminen väärin?

Humanismi eli ihmisarvon kunnioitus on yksinkertaisesti hyvä asia ja oikein. Se tekee yhteiskunnan paremmaksi, koska se tekee ihmisten elämän paremmaksi. Rasismi ja suvaitsemattomuus on siis yksiselitteisesti väärin.

Jos humanismi ei kuitenkaan joillekin riitä syyksi, luulisi jokaisen suomalaisen ymmärtävän talouden kieltä. Jo pelkästään sen vuoksi tulemme tarvitsemaan kymmeniä tuhansia maahanmuuttajia. Olemme nyt jo myöhässä. Joudumme siis lähitulevaisuudessa avaamaan portit. Tällainen yhtäkkinen muutos tulee aiheuttamaan paljon ongelmia, koska jo pienemmätkin kulttuurien kohtaamiset niitä aiheuttavat.

Meidän tulisi ajatella sitä, kuinka Suomi muutetaan suvaitsevammaksi eli paremmaksi yhteiskunnasta ja kuinka tulemme selviämään myös taloudessa. Maahanmuuttokeskustelu voidaan aloittaa näistä teemoista. On aivan järkyttävää, että mennään takapuoli edellä puuhun ja vain toistetaan näitä kuluneita, ummehtuneen nurkkakuntaisia, piilorasistisia fraaseja, että kunhan tulevat tänne töihin, puhuvat suomea ja autetaan mielummin kotimaassaan (esim. Kokoomuksen euroehdokas Kai Pöntinen 2.6. Ylen Ykkösaamussa).

Asennemuutokset vaativat työtä sekä ala- että ylätasolla. Siksi poliitikkojemmekin olisi kannettava vastuunsa ja alettava puhumaan maahanmuuttoasioista oikealla tavalla. Erityisesti tätä kaivattaisiin johtavilta poliitikoilta. Mutta löytyykö rohkeutta, kun persut vievät äänet?

Se on sitten koittanut, lähtö - tai oikeastaan tarkemmin sanottuna viimeisen päivän ilta. Yhteensä kuusi kuukautta Yalessä, New Havenissä, Connecticutissa ja Amerikan Yhdysvalloissa alkaa olla takana.

Tunnelmat ovat sikäli haikeat, että aika täällä on ollut kertakaikkiaan mahtavaa - yhtää liioittelematta. Koilisosaa on tullut kierrettyä, New York on käynyt tutuksi, pääkaunki tuli nähtyä, etelästä sai hieman makua Virginiassa, musta mies valittiin presidentiksi, talous meinasi romahtaa ja kaiken kaikkiaan on jollain tavalla päässyt sisään amerikkalaiseen elämänmenoon. Elämänkokemusta on siis karttunut.

Ammatillisesti vierailu on ollut huikaiseva. Olen pitänyt useita esitelmiä, tavannut alani johtavia tutkijoita.

Mutta ennen kaikkea Yalen Filosofian laitos on tehnyt syvän, lähtemättömän vaikutuksen. Ensinnäkin laitos on menossa ylöspäin ja sen todella tuntee. Korkeatasoisia tapahtumia myös riittää jatkuvalla syötöllä. Yhteisö on siis dynaaminen, mutta ei silti pingota liikaa. Keskustelut opettajien ja jatko-opiskelijoiden kanssa ovat innostavia. Tutkimusaiheideni eli varhaismodernin filosofian historian (1700-1800-luvut) ja metafysiikan kannalta Yale on aivan nappipaikka: sekä opiskelijoita ja opettajista löytyy näitä tutkivia henkilöitä.

Täällä on ajatus siis liikkunut.

Kaiken huippuna on ollut kaksi professoria: laitoksen johtaja Michael Della Rocca ja vastaväittäjäni Ken Winkler. Toistaiseksi en ole tavannut yhtä hyviä opettajia, jotka ovat vielä aidosti sydämellisiä ihmisiä. Heidän esimerkissään riittää tavoiteltavaa. Myös George Bealerin kyky porautua vieraisiinkin asioihin jäi mieleen loppuelämäksi.

Lopuksi vielä mietelmä Amerikan Yhdysvalloista.

Amerikan Yhdysvallat ei ole kansallisvaltio. Amerikan Yhdysvallat on idea. Amerikan Yhdysvallat on ihmisten käsitys konkreettisesta ja abstraktista paikasta, jossa jokainen on vapaa tavoittelemaan haluamaansa elämää. Jokainen voi siis olla amerikkalainen. Idean symbolit ovat tähtilippu, Vapauden patsas, perustajaisät ja perustuslaki.

Mutta Amerikan Yhdysvallat on myös paikka, jonka vapaudessa toisen voitto tulee usein toisen kustannuksella. Amerikan Yhdysvalloissa on suuria voittajia ja suuria häviäjiä. Amerikan Yhdysvallat on siis megalomaaninen ottelu. Kyseessä ei ole kuitenkaan kosminen kamppailu, vaikka tässä ottelussa monien ainut, lopullinen toivo on turvata Jumalaan.

Voisin olla amerikkalainen ensimmäisessä mutta en toisessa merkityksessä.

Kaikille asiasta niin kiinnostuneille voidaan vihdoinkin julkisesti ilmoittaa, että professori Kenneth P. Winkler (Yale) EI ole mitään sukua näyttelijä Henry "Happy Days" Winklerille - tietääkseen. Ken pahoittelee tapahtunutta.

Pääsiäisen kunniaksi on hyvä pohtia hieman erittäin mielenkiintoista, mutta äärimmäisen vaikeata kysymystä siitä, miksi amerikkalaiset ovat niin paljon uskonnollisempia kuin eurooppalaiset.

Reflektio voidaan aloittaa huomiolla, että pääsiäisenä ei ole virallisia vapaapäiviä, kristillisistä juhlista vain joulupäivä on täällä vapaa. Perustuslaissahan kirkko ja valtio on erotettu tiukasti toisistaan.

Perustajaisät eivät kuitenkaan erottaneet uskontoa ja politiikkaa toisistaa ja kuten tiedämme uskonnolla on Yhdysvalloissa huomattavasti suurempi merkitys kuin Euroopassa keskimäärin.

Kirkko ja valtio erotettiin niin tiukasti toisistaan, koska se oli ainut mahdollisuus maata perustettaessa. Pitäisikin siis puhua tarkemmin kirkkojen ja valtion erosta. Uuden Englannin alue oli lähinnä puritaanis-anglikaanista ja presbyteeristä eli kalvinistista. Etelä oli anglikaanisen eli Englannin kirkon vahvaa kannatusaluetta (yksi selittävä tekijä orjuuden säilymiselle etelässä). Roomalaiskatolisia löytyi sekä näiden välistä, esimerkiksi Baltimoresta että aivan etelästä, joka oli kuulunut aiemmin Espanjalle. Lisäksi löytyi useampia pienempiä yhteisöjä kuten kveekarit ja juutalaiset. Rhode Island oli ensimmäinen osavaltio, joka salli myös juutalaisten harjoittaa uskontoaan vapaasti. Siitä ei ollut puhettakaan Euroopassa.

Amerikkalaisen uskonnon historia on siis jo lähtöasetelmissaan monimutkainen ilmiö. Uskonnollinen kenttä on reilun kahden sadan vuoden aikana vain monimutkaistunut. Esimerkiksi erilaisia kristillisyyden muotoja on maassa varmasti satoja. Myös historia on täynnä käänteitä.

Valtionkirkon puuttuminen on varmasti yksi seikka, joka selittää uskonnon suosiota Yhdysvalloissa. Ei ole vahvaa valtiokirkon instituutiota, jonka pölyttynyt imago ajaa ihmisiä pois kirkon piiristä. Ei ole pakollista uskonnon opetusta kouluissa. Uskonto pysyy siis tuoreena ja jännittävänä asiana. Se on elävää.

Kun valtionkirkon asemaa ei ole kenelläkään, täytyy kirkkokuntien taistella kannattajista. Kun tähän yhdistetään amerikkalainen dynaamisuus, ovat kirkot erittäin aktiivisia seurakuntalaisten pitämisessä ja hankkimisessa. Täällä ei vakkaa pidetä kannen alla. Myös usko on kilpailun kenttä.

Ei siis ole ihme, että viimeisen sadan vuoden aikana on koettu kaksi merkittävää vastareaktiota. Konservatiivit eivät ole jääneet odottamaan murskautumista liberaalimpien virtausten alle vaan lähteneet vastahyökkäykseen. Ensin tämä tapahtui sosialismia ja liberaaliteologiaan vastaan viime vuosisadan alussa. Toinen vastaisku tuli kuusikymmentälukulaisuutta kohtaan. Kristillisen oikeiston poliittinen nousu Reaganin ajasta Bushin valtakaudelle oli osa tätä liikettä.

Tällä hetkellä näyttää kyllä taas siltä, että virta vie toiseen suuntaan. Kristillisen oikeiston poliittinen agenda koki Bushin toisella kaudella melkoisen haaksirikon. Se oli vakava isku uskonnolliselle konservatismille. Uusimpien tutkimusten mukaan uskonnottomien määrä onkin nousussa. Mm. Newsweek kysyi viime viikon kannessaan amerikkalaisen uskon kuolemaa.

Huoli lienee kuitenkin ennenaikainen. Nopeimmin kasva väestöryhmä on latinot, jotka ovat suurimmaksi osaksi syvästi uskonnollisia. Enemmän voi käydä niin, että USAsta tulee yhä roomalaiskatolisempi maa.

Pohtia voisi myös kapitalismin ja uskonnollisuuden, työn, rahan ja uskon välistä suhdetta. Jätän aiheen mielelläni Max Weberiä ja kumppaneita paremmin tunteville, mutta ehkä ilmoille voisi heittää seuraavat kysymykset. Lohduttaako uskonto sitä huonoa omatuntoa, jonka täytyy noustaa suurimmalla osalla ihmisistä, kun tiedostaa, että raha revitään jonkun selkänahasta? Antaako usko voimaa kilvoitella kohti menestystä, amerikkalaista unelmaa?

Yhdysvaltojen historia eroaa Euroopan menneisyydestä siinä, että tänne on tultu nimenomaan Euroopan repiviä uskonsotia ja sortoa pakoon. Omasta maasta ei siis ole eurooppalaisten syvää, tuhansien vuosien kokemusta uskonnon kielteisestä voimasta. Tällaisten historiallisten tekijöiden vaikutus on tietenkin aina hieman spekulatiivista, mutta uskon ainakin tässä tapauksessa sillä olevan jotain merkitystä. Eräs syy valtion ja kirkon eroon oli ainakin juuri Euroopan verinen historia. Lisäksi tilannetta voidaan verrata amerikkalaisen politiikan avoimeen ideologisuuteen ja suoranaisen kansankiihoitukseen. Myöskään tästä amerikkalaisilla ei ole niin traumaattisia kokemuksia kuin eurooppalaisilla.

Historia kertoo itse asiassa tässä suhteessa juuri vastakkaista tarinaa. Brittiläiset siirtokunnat perustettiin koilisessa vahvassa uskossa siihen, että kyseessä on luvattu maa. Jumala on antanut siirtolaisille tehtävän perustaa kristillinen yhteiskunta Pohjois-Amerikkaan, "a city upon the hill". Tämä luvatun maan ja valitun kansan usko elää edelleen kulttuurin syväkerrostumissa. Sen manifestaatiota on esimerkiksi vapausretoriikka, usko siihen, että Jumala on luonut jokaisen vapaaksi ja tasa-arvoiseksi tavoittelemaan onneaan haluamallaan tavalla. Valitun kansa tehtävä on siten olla esimerkkinä ja viedä tätä vapauden evankeliaa eteenpäin. Ensin se tapahtui tällä mantereella, myöhemmin ympäri maapalloa. Kylmän sodan aikana Reagan käyttikin suoraan "kaupunki kukkulalla"-kielikuvaa.

Eräs asia, joka täällä jaksaa aina vain ihmetyttää on sosiaalidemokratian puuttuminen. Voisiko sillä olla vaikutusta maan pysymiseen syvästi uskonnollisena? Euroopassahan työväenliike oli ilmeisesti yksi keskeisiä tekijöitä edesauttamassa maallistumiskehitystä. Vaikka konservatiivit eli kristilliset fundamentalistit hävisivät viime vuosisadan alun taistelun liberaaliteologiaa vastaan, ei tämä johtanut kuitenkaan sosiaalidemokratian voittoon. Päinvastoin, liittovaltio hajotti demaripuolueen väkivaltaisesti I maailmansodan jälkeen. Ay-liike kehittyi eri suuntaan kuin Euroopassa.

Näidenkin huomioiden jälkeen olo on siltä sellainen, että kysymykseen ei ole todella vastattu, ei ole päästy asian ytimeen. Kuusi kuukautta Yhdysvalloissa on siis opettanut jotain amerikkalaisten uskonnollisuudesta, mutta sen ytimessä on edelleen ymmärryksen musta-aukko.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: perustajaisät tekivät virheen, kun politiikkaa ja uskontoa ei erotettu toisistaan. Uskonnollinen politiikka sallittiin, mm. vetoaminen uskonnollisiin perusteisiin. Kuten Bushin kausi osoittaa, vahvasti uskonnollinen politiikka on aina vaarallista. Varsinkin jos presidentti uskoo olevansa valittu uudelleen syntynyt.

Palasimme Virginian ja DC:n kierrokselta 25.3. Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna päätimme silti käydä jälleen kerran New Yorkissa yhden yön keikalla tekemässä hieman ostoksia. Shoppailu ei ollut sen viikonlopun huippuhetki vaan Enrico Rava Quintetin keikka legendaarisella Birdland-jazzklubilla. Kokoonpanon muodostivat tämä italialainen veteraanitrumpetisti, hänen maanmiehensä, pianisti Stefano Bollani ja paikalliset tähdet fonisti Mark Turner, basisti Larry Grenadier sekä rumpali Paul Motian. Vaikka amerikkalaiset ovat todella kovia nimiä, Motian aivan legenda (mm. Bill Evansin triossa aikoinaan), tekivät italianoot suurimman vaikutuksen. He tarjosivat todellisen 1,5 tunnin äänimatkan. Satuimme vielä saamaan paikat aivan eturivistä. Hupi ei ollut halpaa, mutta se kannatti.

Tiina palattua Suomeen 31.3. siskoni Riina saapui heti seuraavana päivänä viikon vierailulle. Sunnuntaina lähdimme yllättäen New Yorkiin, jossa Riina shoppaili kolme päivää. Näytin hänelle toki perusnähtävyydet. Riina palasi Tampereelle torstaina ja silloin minä taas matkasin osavaltion pääkaupunkiin, Hartfordiin.

Pidin Trinity Collegessa Hartfordissa kaksi esitelmää: ensin laitoksen vierailuesitelmän torstaina ja sitten perjantaina luennoin Hume-seminaarissa. Trinity on Connecticutin toiseksi vanhin college (vain perustutkinto-opiskelijoita) Yalen jälkeen. Sen perustivat anglikaanit 1820-luvulla. Vanha kampus on hienolla harjanteella ja rakennukset ovat oxford-tyylistä uusgotiikkaa. Trinityn yksi filosofian professoreista on Todd Ryan, joka tutkii myös David Humen ja George Berkeleyn filosofiaa. Toddin kanssa pidimme yllä intensiivista keskustelua pari päivää filosofiasta ja politiikasta. Hän majoitti minut ystävällisesti tyylikkääseen kotiinsa. Esitelmät menivät hyvin. Näissä pienemmissä collegeissa tosin opiskelijoiden ja professorien taso ei vedä aivan vertoja huippupaikoille. Keskustelu ei siis ollut aivan parasta mahdollista.

Riina vierailun aikana Yalessä järjestettiin jatko-opiskelijoiden konferenssi. Riina pääsi maistamaan paikallisia opiskelijabileitä, joissa ei kuulemma aivan tylsää ollut.

Konferenssin toisena pääpuhujana oli Jonathan Schaffer Australiasta. Hän on filosofian nousevia kykyjä ja piti kertakaikkiaan erinomaiseen esitelmän ns. prioriteettimonismista: maailma on ontologisesti ensisijainen yksilöolioihin nähden. Olin tosin eri mieltä Jonathanin kanssa.

Jotta aika ei tulisi pitkäksi, järjestin lauantaina pienet läksiäiset paikallisille jatko-opiskelijoille. Sain lopulta houkuteltua paikalle kymmenisen läheisintä tuttua. Lämminhenkistä meininkiä, joka jatkui osan porukasta kanssa paikallisessa sikaribaarissa, The Owl Shopissa. Käyttäytyminen oli akateemisen sivistynyttä eli kotona olin jo kahden aikaan. Poikkeaa siis hieman suomalaisesta meiningistä…

Viimeinen viikko on lähtenyt täällä käyntiin. Ohjelma on tiivis: tapaamisia riittää, maanantaina ajelen maaseudulle University of Connecticutiin palaveriin Don Baxterin kanssa ja keskiviikkona tapaan vielä Brom Andersonin New Yorkissa. Paluu Suomeen koittaa sitten lauantaina.